Menoa, vauvojen vinkunaa ja uteliaita neniä

Iso haukutus. Elämää on ollut niiin paljon, ettei ole jaksanut koneella istua. Nyt kuitenkin mitä olemme tehneet lyhyesti:

- 29.3. Ihana yllätys, meille tulisi kolmas koira! Suloinen narttu bokseri. Kävisimme hakemassa sen luultavasti Tallinnasta, kennel josta se tulee on suosittu ja hyväksi arvosteltu. Koirasta luultavammin tulee minun harraste koira, mutta silti enemmän koko perheen yhteinen kuin Hippu ja Namu edes yhteensä! Pentu tulisi lähes tulkoon tasan kuukauden kuluttua, nyt jännittää miten koirat suhtautuisivat toisiinsa...

- Siis aivan mahtavaa! Lähdimme kenneliin 30.3, matka junassa... Hippu karkasi mahtavat kaksi kertaa. Kerran se tuli itse takaisin, toisella kerralla eräs ystävällinen mies toi Hipun luokseni. Ehti siinä säikähtää, ai niin karkasihan se sitten vielä kun junasta piti nousta. Hihna hajosi ja wiuh vaan, koira on jo menossa ulkona. Onneksi mummini sai sen kiinni :D Opettelimme myös aamulla "katso" käskyn, eli koirat katsovat silmiini käskystä. Se on hyvä temppu kun koira innostuu liikaa tai pelkää. Se ei silloin keskity innostuksen tai pelon aiheeseen vaan sinuun ja on varmasti hallinnassa. Vielä on kuitenkin harjoiteltava.

- Olimme 30.3. - 31.3 yötä tätini luona. Vahdimme hänen nuorimmaistaan ja Hippu, sekä Namu olivat niin täpinöissään, että nukuimme vasta aamu yöstä. Siirryimme kaiken lisäksi vielä keskellä yötä mummini luo ja paikat piti täälläkin tarkastaa. Päivällä hoidin enimmäkseen koiria. Täällä asustaa tällä hetkellä "Hilu", suloinen griffon, "Demi" italian vinttikoira (minun ehdoton lemppar!), "Jeppe jätkä"pieni chihu pentu (Hippu rakastui pentuun heti, varmaan juoksuista johtuen), "Elli" viiden pentunsa kanssa, sekä "Minni" collie. Porukkaa siis on. Itse olin aika väsynyt ja tuohuaminen jäi, enimmäkseen luin koirille kirjoja, koska ne pitävät tasaisesta puheen sorinasta.

- Kävimme myös jäällä 1.4. Kaikki koirat kulkivat vapaana ja olivat niin onnessaan. Tuli huomattua, ettei Namuun voi luottaa juoksu aikana yhtään, se karkaili koko ajan ja viipotti aivan eri suuntaan kuin pitäisi. Hippu kuitenkin nautti, se kulkee harvoin vapaana, varsinkaan tuollaisen lauman kanssa! Jeppe oli puolet matkasta mummin sylissä, se ihmetteli uutta jännää maailmaa koko ajan, harvoin noin pitkään ulkona ollaan! Namu on vähän kateellinen Hipusta Jepelle, kunhan ei tappelua tulisi!

- 2.4. menimme Mustiin ja Mirriin Hipun ja Namun kanssa. Hipulle ostin vaalean punaiset valjaat, en vieläkään tiedä onko ne sopivat! Hippu ja Namu haluaa seurata minua kaikkialle, on vähän hömelöä, että ne viihtyy kanssani paremmin kuin muiden koirien kanssa leikkiessä. Tätini luona on kaksi chihua vielä lisää ja aina siellä käydessämme on Hipulla hampaat irvessä, hieman liian innokkaita tapauksia sen makuun. Namulle kokeilimme eri herkkuja, pitäisi keksiä joku mikä motivoi sitä eniten. Onko teillä herkku ehdotuksia? Aikaisemmin päivällä kävimme myös Namun kanssa eläinlääkärillä, testasimme verikokeen kautta parhaimman astutus päivän! Namua pelotti aivan valtavasti, mutta kun rauhoitin sitä pistos saatiin tehtyä joten kuten. Tassua se ei kuitenkaan antanut pyyhkiä vaan kiipesi olkapäilleni turvaan, sillä seurauksella, että takkini tuli veriseksi.

- 3.4. kävimme taas autoilemassa, jokainen koira änkesi autoon mukaan! Menimme kauppaan ja koirat odottivat kiltisti autossa. Jatkoimme matkaa kaupalta ja pääsimme kävelemään mukavalle pikku polulle. Koirat kulkivat jälleen vapaana ja jopa Namu totteli paremmin. Vieras ympäristö taisi jännittää. Namu käväisi myös ilman minua tädillä, oli tarkoitus lähteä miehellään, mutta parempi päivä olisi seuraavana päivänä! Voi jännitys, minunko vauva saisi jo toisen pentueen!? Namu astutettaisiin "Ilpolla", mikä taisi olla edellisen pentueenkin isä.

- Ja sitten tänään. Namu lähtisi Tampereelle asti astutukseen. Se saa varmasti maailman parhaimmat pennut, onhan se paras äitikin :) Muuta ohjelmaa meillä ei taida olla, kuin että loput perheestä on tulossa tänne. Kuinkakohan sekaisin koirat menee!?

Näin yleisesti. Olen myös miettinyt paljon kaikenlaista. Jos lähden opiskelemaan ja saan ottaa vain yhden koiran, pystyisinkö siihen? Hippu olisi jo vanha, se voisi kuolla minun ollessa pois. Bokserikin on tulossa, kestääkö Hippu hyppivän pennun? Pelkääkö Namu pentua hirveästi? Alanko minä vihaamaan pentua jos se kiusaa Hippua ja Namua? Jeppekin lähti hoitoon, samoin Elli ja sen pennut muuttaa tädilleni. Tänne on nimittäin pääsiäiseksi tulossa talo täyteen porukkaa. Myös yksi ystäväni Noora on tulossa Oulusta, hänkin on koira ihminen, vaikkei omaa koiraa omistakkaan. Hän on selvästi koirien ystävä ja mielestäni on ihanaa päästä jakamaan koira vinkkejä nuoremmalle! Nooran lisäksi on tulossa monta muuta, mitenköhän Namu suhtautuu? Nimesin myös Ellin pennut: Jesse James, Tyllerö tyttö, Mimmi, Jäppi ja Unelma Anelma. Nimet on tarkoituksellisesti täysin tyhmiä, pentujen ostajat kuitenkin vaihtavat nimet. Bokserin nimeksi haluaisin Pimun, se sopisi sen rodun energisyyteenkin hyvin! Olen viettänyt paljon aikaa pentujen kanssa Jepen lähdettyä, ne ovat kolme viikkoisia reilu kämmenen kokoisia cottoneita. Suloisia ja uteliaita. Tänään Mimmin kuullessa ääneni se kiirehti häkin ovelle, Mimmi on lempparini. Pentu on uteliain, energisin ja voimakas tahtoisin. Sellaiset koirat ovat eniten tyyliäni. Oli suloista, että niinkin pieni pentu on kiintinyt minuun niinkin voimakkaasti. Harmittaa, että Ellikin lähtee pentuineen pois. Pitää vain toivoa Jepen tulevan pian takaisin! Namun asutus jännittää minua, olen päättäny olla sen raskauden aikana, synnytyksen aikana ja pentujen aikana koko ajan tukena. Ensimmäisen pentueen aikana Namu oli mummilassani ja minä vantaalla käymässä koulua, eron kipu oli valtava. Nyt minulla on mahdollisuus olla koiran rinnalla ja opetella koko ajan lisää kennelin toiminnasta. Haaveissani olisi laittaa yksi pentu sijoitukseen! Mitä luultavammin tämä pentue jää koiran viimeiseksi, tai katsoo nyt. En tiedä haluanko sille enempää pentuja. Koirat on nukkunut vieressäni, Namu käpertyy kainaloon ja tunkee nenän poskeen kiinni. Se kai rauhoittaa meitä kumpaakin. Hippu makaa joko selän takana, tyynyn päällä tai jaloissa. Se ei oikein ymmärrä halien päälle, Hippu ja Namu onkin kaikessa toistensa vastakohtia! Minni alkaa olla vanha, notko selkä ja lonkka vaivoja. Naksukin kuoli, Demi on myynnissä. Tuntuu kennelin perus jengin hajoavan. Entä jos joskus täällä ei olisikaan koiria? Kenneli on kuitenkin ollut turva satama, joku paikka missä voi tuohuta ja tehdä juuri sitä mistä nauttii eniten, koirien kanssa tekeminen on rentouttavaa ja palkitsevaa. Minulta ei saa viedä sitä mahdollisuutta! Demille tulee kuitenkin vielä yhdet pennut, olenkohan silloinkin vielä täällä apuna? Minä haluaisin voida olla aivan syksyyn asti täällä, kouluttaa koiria, hoitaa pentuja ja muuten vain viettää aikaa koirien kanssa. Nyt on kuitenkin paljon koiria ja pentuja tulossa, apua varmasti kaivataan. Pakko kai vain yrittää keskustella asiasta...

Minua niin jännittää niin moni, en haluaisi lähteä täältä koskaan! Tiedän tämän olevan minun juttuni, on aina ollut. Koiria ihanempaa asiaa ei ole olemassa, niitä saa rakastaa ja ne rakastaa takaisin, ne antaa anteeksi ja ovat uskollisia. En ymmärrä miten koskaan voisin muka kääntää niille selkääni...

Ruskeat silmät, ne tuikkivat ja on täynnä luottamusta.
Korvat kuuntelevat ja etsivät kehuja, ääntäni.
Turkki kiiltää, karva on pehmeää ja tervettä.
Mieleni tekisi koskettaa, hellästi päätäsi rapsuttaa.
Katseiden kohdatessa häntäsi heiluu ja...

...Pian istut jo sylissäni yhtä onnellisena kuin minä.

Hyvää pääsiäistä kaikille, yritän olla aktiivisempi!

Kuoleman varjelukset

Nyt on todellakin bloggsas jäänyt. Itse olen sairastellut ja muuta turhaa ja kaikki innostus on kadonnut. Tietenkin minä vielä teille haluan kirjottaa, kirjotan muutenkin koirista koko ajan! En ole sairauteni takia mitään tehneet ja polvikin on sen verran huonona, ettei tuolla jäällä uskalla kevellä, joten lenkityksen on hoitanut äiti. Omaksi hommaksi on vain rapsuttelu jäänyt ja se onkin ehkä koiran omistajan kivoimpia asioita. Eiköhän pian olisikin kuitenkin aika keksiä niille taas pähkinää purtavaksi. Pää on vieläkin ihan tyhjä; mitä olisi hyvä harjoitella seuraavaksi? Nyt olen yrittänyt opettaa koiria antamaan tassua, laihoilla tuloksilla. Niitä pelottaa ojentaa tassuaan, vaikka Namulla se sujuu koko ajan paremmin. Mikä on aika outoa ajatellen koirien luonteita. Namu on sentään arempi. Hippu kuitenkin mielummin jättää saamatta herkkua kuin ojentaa käpäläänsä. Olen ensimmäistä kertaa opettamassa koiraa ojentamaan tassua enkä yhtään tiedä mitä teen väärin näiden kahden kanssa! Löysin itse tälläiset ohjeet netissä: "Ensin nostin itse tassua hieman ilmaan tai esim. tökin sitä kädelläni niin että nosti ilmaan. Sitten heti kehut ja palkka. Tätä jankattiin niin kauan, että alkoi hiljalleen nostaa tassua itse ilmaan jonka kautta oppi sit antamaan tassua "

Itse sovelsin vähän, olen niinkin suojelevainen, etten ala tassua tökkimään vaan kosketan sitä kunnes se nousee ilmaan, tai jos pinna alkaa mennä (näin ei saisi tehdä) nostan tassun itse ja kehun. Seuraavan kerran käsi on taas vain koiran edessä. Kummallakin nousee tyylikkäästi tassu irti maasta, muttei ne sitä kuitenkaan minulle anna, itse asiassa vetää jopa pois päin luotani. Eli nyt pyydän apua :)

Sitten yksi opettamani juttu on tuo räksyttäminen jos meille on tulossa joku (paljon tehokkaampi kuin ovikello). Nyt ne istuvat yhdessä vahtimassa onko joku tulossa ja jopa ohikulkijoille saattavat ärhännellä. En viitsisi kieltääkkään/opettaa temppua pois, koska mielestäni haukkuminen (itsensä ilmoittaminen) on pienille koirille varsin tarpeellista. Voitte vapaasti pitää minua hölmönä, mutta tälläinen omistaja olen. Haluisin kuitenkin pystyä rajaamaan, että koirat haukkuvat vain meille tuleville ja vain ilmoittavat itsensä, eivät räkytä koko ajan. Joskus tuntuu, että pyydän mahdottomia.

Kolmas ongelma onkin koiran ohittaminen. Se onnistuu jos keskittyy kävellessä, mutta juostessa Hippu menee sekaisin ja haukkuu joskus jopa ihmisille. Ei kuitenkaan tekisi mieli lopettaa juoksulenkkejä kokonaan, vaan pitää kai sitkeästi harjoitella. Joskus koirien kanssa harjoitteleminen turhauttaa, tuntuu, etteivät ne ikinä opi. Esim. Hipulla vetäminen on pennusta asti opittu tapa ja sen pois saaminen on haastavaa. Nykyään se kuitenkin vetää vähemmän ja voin sanoa olevani oikeasti ylpeä itsestäni ja Hipusta. Joskus yrittäminen kannattaa :)

Tätini lempikoira nukkui pois lähiaikoina. Sillä oli aivokasvain, mutta oli kuolema silti yllätyksellinen. Minua ainakin jäi mietityttämään miten itse selviäisin. Vanha, aina minulla ollut rakas koira kuolee. Mitä miettisin, mitä tuntisin, mitä kaipaisin, mikä olisi pahinta... En osaa sanoa, enkä haluakkaan. Voiko läheisen menettämisestä ikinä toipua?

 
"R.I.P. FI MVA Merihelmen Elovena Girl - Naksu
23.1.2001 - 1.3.2012

One piece of my heart and soul has fly to the heaven. Rest in Peace my dear darling. I will never forget you."

Naksu oli mielestäni hieno koira. Se oli kiltti ja eloisa niinkin vanhaksi ja sairaaksi. Naksu oli kokenut paljon ja se oli arvostettu näyttely koira. Monella riitti Naksulle paikka kainalossa, miksei sydämessäkin. Naksu oli paketti yhdessä tätini kanssa, se oli tuttu näky tämä luona. Haaveilen aina samanlaisesta suhteesta omaan koiraan. Täynnä hyväksyntää, rakkautta, iloja, voittoja ja suruja. Kaikesta selvitään yhdessä. Naksu halvaantuikin kerran, mutta vain sinnikkyydellä pystyi jälleen kävelemään. Sellaista pystyy vain arvostamaan ja kunnioitankin Naksun muistoa lämpimästi.

Sitä alkaa helposti miettiä omalle kohdalle. Alkaa miettiä olisinko voinut tehdä jotain? En ollut kuullut ennen kasvaimesta ja tietenkin oletin Naksun elävän vielä pitkään. Facesta kuolemasta lukeminen järkytti. Kuolema tuli jälleen lähelle perhettä. Joku saattaa nauraa miksi mietin koiran kuolemaan näin paljon? Minäpä vastaan; minulla on kaksi koiraa, enkä edes halua miettiä kuinka vaikeaa niistä luopuminen tulee olemaan. Vaikka se kuulostaa julmalta, mutta Naksun kuolema oli kaikista pahinta juuri siksi, että tajusin eläinten iän olevan niin lyhyt. Jopa yhtä hieno koira kuin Naksu kuoli yksitoista vuotiaana. Eikä kukaan voi kertoa minulle kuinka pitkään Hippu ja Namu elävät. Mitä vain voi tapahtua koska vain, en pysty suojaamaan niiltä kaikelta.

Mietitään me kaikki nyt hetki, sitä kuinka todellista kuolema on. Miten kaikki voi hajota käsiin, mutta vain elämä on ainutlaatuista. Pidetään siitä kiinni, yhdessä :)