Hei hei Lotta, lepää rauhassa!

Lotta - 11.10.

Kello 16:24:54 pienen koiran sydän pysähtyi. Silloin tuntui minussakin jonkin muuttuneen. Päivä 11.10.-12 muutti käsitykseni oikeudesta. Ei maailma voi olla oikeudenmukainen, kun Lotta oli kanssamme niin vähän aikaa. Lotta ei nähnyt edes lunta! Itsekkäästi ajatellen, mä en ollu valmis luopumaa. Mä tarvitsin edelleen Lottaa. Tarvitsen yhä. Se oli mun päivän piriste. On Hippu ja Namuki, mut mä tartten myös Lottaa. Ne teki siitä yhessä täydellistä. Nyt mun sydämessä on kauhee aukko. Mulla on niin kamalan ikävä Lottaa. Jo nyt. Oli kauheeta kattoo ku se eläinlääkäri pisti sen neulan. Mä oisin halunnu kaapata Lotan ja karata. Viedä sen turvaa. Musta tuntu, et mun ois pitäny taistella enemmä. Kai nyt joku keino ois löytyny?

Tuntu inhottavalta kattoo kuinka se lopetti hengittämise. Se on kamalinta mitä oon ikinä joutunu kokee. Mä en rakasta Lottaa nii paljo ku Hippuu ja Namuu. Senkö takii tää tapahtu? Mulle rangaistukseks? Mä oisin tehny iha mitä tahansa, ihan mitä tahansa!, kunha Lotta ois jääny ilman kärsimystä. Mä en vielkää käsitä et se on kuollu. Mä ootan jonku huutava koht ”aprillii, syö sillii ja juo kuravettä päälle!” ja kaikki ois taas kunnossa. Lotta ku jäi sinne oven taakse… Se oli jotain niin sydäntä repivää. Sillä oli silmät auki ja söpösti kieli ulkona. Ei se voi olla tässä. Ei se voi nyt olla ohi. Seittemä kuukautta. Oisko Lotta voinu paremmi jos se ois ollukki jossai muualla? Mä haluan syyllisen! Mä haluun jonku jolle voisin huutaa, jota voisin syyttää ja kiduttaa nii ku tää tuska tekee mulle.

Musta ei oo tälläsee. Tää on niin väärin! Lotta sai mut ekaa kertaa epäilee onks musta koiran omistajaks. Mä en pysty luopumaa. Mä uskon, et jokaisella on joku tarkotus. Ehkä Lotta tuli meille siks, et se halus opettaa mulle mun heikkouden. Mä en pystyis ikinä tehä sitä päätöstä, et minkä uurnan valitsen Hipulle, tai Namulle! Mä voisin ymmärtää teorias, et niille on parempi jos ne sais vaa kuolla, mut… Käytännössä oisin nii itsekäs, et se ois kamalan taistelu, et pystyisin jättää niille hyvästit. Mä en pystyny hyvästelee Lottaa. Mä lupasin sille kuitenki, et sen kipu helpottais. Sitä pelotti mennä sinne huoneesee. Se ei ois halunnu mennä. Aavistiko se jotai?

Kunpa mulla ois ollu joku taikavoima, et voisin parantaa sen. Se eloton ruumis. Mä tuijotin kelloo. En mä voinu kattoo sitä ja tajuta et se on oikeesti kuollu. Mut sit ku sen nenäst tuli nesteet… Voi Lotta parka! Mä oon niin pahoillani, etten voinu tehä mitää. Ja mua niin inhotti ku se eläinlääkäri pisti Lottaa. Mua inhotti se, et sen piti kaivaa sitä suonta. Ja kuitenki Lotta oli lopetuksessa. Ei se enää tuntenu, eikä se enää tuntis. Ei sillä ollu mitää väliä, et se joutu sitä suonta ronkkimaa. Mä olisin oikeesti halunnu lyödä sitä eläinlääkäriä, ku se siirs Lotan ruumista. Mä ajattelin, et se tekis Lotalle kipeetä. Lotta oli kuitenki jo kuollu.

Ne elottomat silmät oli jotaki aiva kamalaa. Kunpa mä oisin voinu pystyy tehä jotaki. Mä oon nii vihane itelleni, ku en voinu tehä mitää. Mä olisin halunnu pystyy parantaa sen. Mä oisin halunnu voida. Ees pari kuukautta, pari vuotta lisää. Viikkoki ois ollu ihana. Mut Lotta kärsis. Ehkä lopulta näi on parempi.

Hippu ja Namu… Jo se, et voin puhuu niistä saa mulle sellasen onnellisen, täydellisen olon. Välillä ku ajattelen niitä nii mulle tulee niin onnellinen olo, et alan itkemään. Ne on ainut asia mistä saan enää sitä hyvää oloa. Ne on mulle ku huumetta. Jos en saa päiväs tarvittavaa annos määrää nii mä sekoon. Pahinta mitä mulle vois tapahtua ois just, et joutuisin eroon niistä kahesta. Se ois sama asia ku multa revittäis aivot ja sydän irti. Musta tulis se vihannes josta jo aiemmin puhuin. Musta tulis sellane vihannes, et kaikki ois samaa mieltä; parempi kuolleena. Mua varten ois laillista lopettaa ihmine. Tai sit oisin joku maailman kuulu tutkimus kohde. Kaikki tiedemiehet ois iha nolona, ku ne ei osais kertoo mikä mulla on. Jos mä eläisin tulis silti se tilanne ku ois aika sanoo hyvästit. Mä en pysty edes ajattelemaan sitä.