Voi ei minua typerystä. Piti sitten katsoa nämä sivut läpi:
http://www.koirienystavat.com/fi/main.html
http://espanjankoirat.com/koirat/koirat.html
Tietenkin koira kuume iski ja mikä vielä pahempaa tappava sääli. Niin kauheita kertomuksia, kuvia, niin paljon toiveita, viimeisiä mahdollisuuksia. Haluan pelastaa ne kaikki ja siltikin voin vain katsoa ja toivoa, että joku muu huolisi ne. Tietenkin piti myös äidille puhua. Äitikin katsoi kuvia, luki luonteita. Kuitenkin pitää ottaa faktat esiin: ei tilaa, ei rahaa. Ja sitten on jo kaksi koiraa ja pieni lapsi. Rekku koira ei vain sovi meidän perheelle. Ja minähän olen jo vapaa ehtois työntekijä. Rahaa ei ole jota lahjoittaa. Peukut vain pystyyn ja toivotaan koirien saavan hyvän kodin. Yritän katsoa totuutta silmiin, mutta silti valehdella. Pitää olla joku keino millä voisimme ottaa koiran. Pitäähän siellä edes yksi pieni, kiltti ja rauhallinen kaveri löytyä. Ja kyllähän ne kertoo sairauksista, etsittäisiin vain terve yksilö. Mutta sitten se raha. Ja aika. Kyllä minä jostain sitä aikaa pystyn varastamaan, mutta äiti tuskin arvostais jos koulu työ kärsii. Pankkiakaan en pysty ryöstämään, joten se raha taitaa olla vieläkin este.
Elämä on joskus yllättävän epäreilu. Jollakin ei ole yhtään koiraa ja haluaisi edes sen yhden. Minulla on jo Hippu ja Namu, mutta silti toivon vielä ihmettä ja kolmatta koiraa. Vaikka minulla on jo kaksi aikaisemmin se ei tarkoita, etten haluaisi koiraa yhtä palavasti kuin se toinen jolla ei ole yhtään koiraa. Tietenkin olen kiitollinen Hipusta ja Namusta, mutta haluan vetää itseni ääri rajoille. Minussa olisi vielä rakkautta myös muille koirille, vaikka rakastan Hippua ja Namua paljon enemmän kuin pystyn. Tänne mahtuisi vielä yksi, haluan vielä yhden jonka ongelmia pystyn korjaamaan. Haluan tehdä hyvää. Ja olen myös sen verran ööh kunnian himoinen, että se kolmas koira olisi hyvä näytön paikka. Luotan itseeni ja tiedän selviäväni siitä. Kyse on vain siitä, ettei muut luota. Luotan myös Hippuun ja Namuun. Nyt olisi hyvä paikka hankkia perheeseen lisäystä.
Hipulla on tänään eläinlääkäri ja tänään menemme myös isälleni. Isällä on kaksi lasta ja koira. Namu tressaa lapsia, Hippu koiraa. Minun olisi aika testata kuinka paljon koirat arvostavat, luottavat, kunnioittavat minua. Olenko tarpeeksi hyvä johtaja ja pidän laumani koossa sellaisessa tilanteessa. Totta puhuen en tiedä mitä on tulossa, mitä minun pitäisi tehdä. Minä kuitenkin uskon kaiken sen jälkeen mitä olemme yhdessä kokeneet, ettei tämä ole niin suuri juttu. Jos alku rähinät saadaa kuriin loppukin sujuu hyvin. Toisaalta jos alku rähinöitä ei saa kuriin, mitä siitä seuraa? En yhtään tiedä myöskään sitä mitä Hipun lääkäri sanoo. Mikä on tuomio. Minua pelottaa jos joudun tekemään ratkaisun. Vaikea kuvitella, että tämä sama koira joka istuu sylissäni ja tuntuu palvovan maata jalkojeni alla on kaiken tämän rakkauden kohde, mutta silti myös sairas. Sairas ja minä voin vain pitää peukut pystyssä. Äitini siskoni koirat on jo 12-14-vuotiaita. Ne ovat jo oikeasti vakavasti sairaita. Hippu joka on vasta 4-vuotias kärsii myös sairauksista, joista paluuta ei ole.
Olen myös huomannut miettiväni mitä tulee sen jälkeen jos toinen koirista kuolisi. Minä tiedän, että hankkisin toisen koiran mahdollisimman nopeasti, mutta silti kunnioittaisin ja rakastaisin koiran muistoa. Jos kuolema on tapa turma olisin varmaan kuolemassa pystyyn. En enää luottaisi itseeni, pelkäisin ja koiran hankkiminen jäisi. Muka koiran parhaaksi myisin elossa olevan, en ottaisi hoitokoiria, en antaisi koiran koulutus vinkkejä. Jos koira kuolee syliin on se hetki jolloin tuntuu kaiken tyhjenevän. Puhun kokemuksesta, sillä kennelissä pieni pentu nukkui pois sylissäni. Se miten pentu lopetti hengittämisen, pulssi lakkasi tuntumasta... Ei kuolemaa voi sanoilla kuvata. Se kuolema oli ensimmäinen näkeväni. Olimme osanneet aavistaa sen, mutta minä halusin toivoa parempaa. Olinhan ennenkin ollut ihme parantumisten keskellä. Sen päivän kun pentu haudattiin ajattelin vain, etten ikinä kestäisi jos Hippu ja Namu olisi poissa luotani. Koko muu maailma saisi rähjähtää, muttei ne.
Niin ajattelen edelleen. Muistelen sitä pentua lämmöllä, sillä se aukaisi silmäni. Olin aikaisemmin odottanut, että kenneli haluaisi koirat takaisin. Olin aika innoissani niiden lähdöstä, sillä kuvittelin saavani unelmien koirat kunhan ne on lähtenyt kenneliin. Sen päivän itkin vain sitä, etten ikinä voisi luopua niistä kahdesta. Koirat on tyhmiä. Ne antoivat nimittäin minulle anteeksi ja istuu tälläkin hetkellä sylissäni. Olkoon tyhmiä, en ikinä kestäisi jos menettäisin ne kaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti