Kuoleman tuomio

En oo ollu nyt vähään aikaan siinä kunnossa, että olisin pystynyt kirjottamaan. Lotta sai lauantaina kymmenen päivää aikaa. Mä en oikeestaan pystyny kuuntelee sitä eläinlääkärii. Mä en siis oo ihan varma missä mennään. Ainaki sillä on munuais tulehdus. Siihen saatiin kuuri, mutta ei kuulemma pidä olla toiveikas. Ne arvot oli niin korkeel, ettei se voi johtuu pelkäst tulehduksest. Mä en oo oikein pystyny käsittää koko asiaa. Lottahan on täynnä elämää. Se nauttii elämästä. Se heiluttaa häntää ja haluaa leikkiä. Nytkin se tuo mulle lelua ja katsoo silmiin, kuin ihmetellen miksi kyyneleet? Koulussakin itkin. Mä en tee sitä juur koskaan, siis itke muiden nähden. Nyt se suru vaan on. Se on vielä niin epämääränen. Pikemminkin ahdistus. Se on viittana mun päällä, eikä sen alta pääse pois. Joskus voi olla sellanen kohta, että sieltä voi kurkistaa, mutta lopulta pohtii uskaltaako. En mä nauti täst surusta, mutta mun mielest on tärkee surra, ettei se jää käsittelemättä.

Mun pikkuveli kysy eilen äidiltä, et itkeeks siskoki. Isäpuoli oli jo itkeny, äiti yritti jaksaa, eikä pikkubroidi ymmärtäny. Sen mielestä oli vaan ärsyttävää ku kaikki itki. Teki mieli sanoo, et ymmärräks ettet enää koskaa tuu näkee Lottaa? Et se kuolee ja lakkaa olemasta. En mä tietenkää niin voinu sanoo, mut teki mieli. Kaiken kukkuraks mummi tuli kylään ja mietti jotain hemmetin ripsien pidennyksiä. Miten muut pystyy miettimään sellasta. Eikö tän pitäis pysäyttää koko maailma. Mun maailman ainakin. Matikan tunnilla piirtelin vihkon täyteen Lotan kuvia. Mä inhoon piirtämistä, yleensä kirjotan. Nyt kuitenkin sellasia sanoja ei vaan oo. Se tuska on liian iso.

Mutsi sano, et ihan hyvä vaa, ettei Lotta ehtiny olla meillä kauempaa. Et kuoli nyt, eikä sitten kun me ollaan ihan rakastuttu siihen. Mä oon jo rakastunu. Ja jos noin ajattelee ei kannattais koiraa ottaa ollenkaa. Ainahan ne joskus kuolee, parempi, että saa vietettyä hyvän ja pitkän elämän, vaikka se sattuiski omistajaan. Sen lisäks mulla on huono omatunto.

Miten me ei huomattu aikasemmin? Mä myös itkuni itkettyäni lähdin synttäreille. Mun piti saada muuta ajatteltavaa. Miten mä pystyin noin vaan unohtamaan? Oonko mä nyt paha ihminen?

Katson kuvaa valkomustaa
Sinun silmäsi on siinä vielä kirkkaat, täynnä elämää
Kuva on hieman heilahtanut
Liekö vauhtisi ollut silloin vielä liian nopeaa muulle maailmalle
Enkelini olet nyt ja katsot tuolta jostain meidän surua
Ehkä turvaat tietäni, ehkä toivot minun muistavan sinut hymyillen
Ehkä sinä kaipaat minua, mutta myös minun laillani tiedät, että näin parempi on
Kaipaus pohjaton, tuska viiltävä
Minä niin pelkään, mutten tiedä mitä
Minä olen niin turvaton, rakkaudeton, tarpeeton ilman sua

Minun tulee ikävä sinua, tiedän kuitenkin ettet haluaisi mennä
Kaipaatko sinäkin minua, itketkö sinäkin perääni?
Vai oliko helpotus mennä, päästää kaiken uneen sotkeutumaan
Minä kärsin kivussa pyörin, enkä siitä osaa irtautua
Tuska vain muistuttaa, että joskus oli asiat paremmin
Joskus olit vielä vierelläni
En ole aina tuntenut näin, joskus asiat oli paremmin
Sinä sait minut nauramaan, sinä olit s

e ainut joka sai minut koskaan uskomaan tulevaan
Vain sinä saat minut ikävään kuolemaan
En tiedä miten onnistun enää missään, miten pystyn enää nukahtamaan, saati heräämään
Sydämmestäni puuttuu jotakin, se on niin kylmä ja kipeä ilman sua
Nyt elät vain mielessäni, mutta muistan jokaisen piirteen, muistan kaiken sinusta
En päästä mitään unohtumaan
Muistan sen kuinka sinua rakastin
Parhaiten tiedän sen miten sinua nyt kaipaan ja perääsi itken
Minä katson valokuvaasi itkien
Olet siinä niin kauniina kuin sinut muistankin
niin ne sanoo, että näin on parempi
Että aika pystyisi vuotavat haavat korjaamaan
Että vielä joskus muistan sinut hymyillen, eikä kyyneleet murskaisi aina sydäntäni

Kahdeksan päivää... Tuntuu niin oudolta ku voi itkee toisen kuolemaa etukäteen.