Mun pikkuveli kysy aamulla pitääkö sen mennä kouluun. Sen takia, että se haluis vielä olla Lotan kanssa. "Eikun käy koulussa ja tuu sitten leikkimään Lotan kanssa. Kyllä sulla on ihan kivaa siellä koulussa varmasti." Pikkuveli hetken mietti ja julisti sitten, ettei enää suutaansa avaa, kun ei saa Lotan kanssakaan olla. Jollakin lapsellisella tasolla oisin halunnut lähteä leikkiin mukaan. En mä halua lähteä kouluun, kun Lotalla on niin vähän aikaa jäljellä. Ennen tätä kiukuttelua Samu (siis pikkuveli) kysy, etteikö Lottaa vois pitää hengissä? Miks se pitää lopettaa, eikö sitä vois hoitaa? "Joskus koira kärsii niin paljon, että sille on parempi jos se pääsee siitä kivusta pois. Kaikkiin sairauksiin ei aina löydy hoitoa." Samu hetken sitä pohti. "Me ei kai sitten enää nää Lottaa, ku se lopetetaan." Niinpä niin... Tavallaan on hienoa, että Samu pohtii asioita ääneen. On hienoa kuulla Samun positiivisia ajatuksia, joita ikä ei ole päässyt pilaamaan. Samu aikoo tehdä Lotalle muistomerkin. Ja polttaa Lotan muistolle kynttilää, niin kuin ne yhdet siinä telkkarissa. Se aikoo muistaa Lotan aina. Aamulla mä sitten siinä kuuntelin pikkuveljen kuvitelmia ihanasta kuolemasta. En mä sille sanonut mitään.
Eilen mä itkin Lotan takia. Pikku koirat, siis Hippu ja Namu tulivat putsaamaan kyyneleet ja asettuivat nukkumaan kainaloon, kunnes rauhoituin. Ne lupasivat, että asiat järjestyvät. Että joskus vielä muistan Lotan hymyillen, muistaen hyvät muistot. Äitikin selvisi kun sen koira lopetettiin. Olin silloin kuusi vuotias, vuoden nuorempi kuin Samu nyt. Patu, mopsi joka lopetettiin jo korkean iän vuoksi oli äidille hyvin rakas. Sen nojalla äiti uskalsi luvata minulle, että selviän. Äitin lupaus ei paljoa oloa helpota.
Samu lupas muistaa Lotan. Mut enhän mäkään muista Patua. Vaan sen minkä mulle on kerrottu. Se surettaa mua eniten. Samu alkaa pikku hiljaa unohtamaan kuinka rakas koira Lotta oli, unohtaa sen huonot ja hyvät puolet. Alkaa unohtamaan tärkeitä yksityis kohtia ja pian alkaakin kyselemään meiltä tarkempia tietoja. Lopulta Samu muistaa vain ne muistikuvat kuin mitä me muut ollaan Lotasta säilytetty. Mä haluaisin muistaa Patun. Mua surettaa, että se kuoli niin aikaisin, että ehdin unohtaa sen. Ois ihan kamalaa kattoo vierestä, kun läheinen unohtaa sille rakkaan.
Patu on mulle kuitenkin tärkeä. Ei samallalailla kuin Namu, Lotta ja Hippu. Patulla on mulle tärkeä symboolinen merkitys. Patu on mulle kuin oma suojelus enkelini. Innoittajani ja uskon tuojani. Patu on tärkeä mun jaksamiseen. Mä uskon, että sen ansiosta oon niin kiintynyt koiriin. Patu toi mulle varmasti hyviä kokemuksia, joilla on nykyäänkin tärkeä merkitys mun elämään. Olis kiinnostavaa ja mulle tärkeetä tietää Patusta kaiken mahdollisen. Mä oon aina toivonut, että muistaisin sen. Että voisin tutustua siihen. Tavata ja yrittää muistaa. Pienempänä tuijotin pitkään Patun kuvaa ja yritin saada jotakin muistoja mieleen. Mua niin ärsyttää ku en vaan muista.
Mä uskon, että Lotan tuun aina muistamaan. En niin hyvin, kuin haluisin, koska se oli meillä niin vähän aikaan. Ehkä mä kuitenkin muistan sen rakkauden jolla rakastin sitä. Se on mulle kaikista tärkeintä, sillä se osottaa sen, että se on mulle tosi tärkeä. Siitä tunteesta ei saa päästää irti. Mä luulen, että jos mä unohdan sen rakkauden ei Lotan muistamisella oo niin väliä. Sitten se on yks koira muiden joukossa. Se rakkaus on se kaikista isoin ja tärkein juttu.
Mun rakkaus koiriin onkin aika omituinen. Mä en tykkää puhuu niistä lemmikkieläimenä. Nehän on perheen jäseniä! Voisin yhtä hyvin nimittää äitiä ja isää vanhemmiksi, yleis nimityksellä. Samu voisi olla vaikka apina, yksilöimättä. Mä oon miettiny pitkään mun suhdetta koiriin. Musta tuntuu, et oon velkaa koirille. Ne on pelastanu mun hengen, eikä ne voi edes sanoa, että oonko mä kohdellu niitä hyvin. Ne ei voi valittaa jos teen jotain väärin. Mä haluaisin hypätä sen luodin eteen. Estää koirille tapahtumasta mitään pahaa. Enkä mä tarkota pelkästään mun omia koiria, vaan kaikkia maailman koiria.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti