Mitä jos onkin niin, että elän vain kerran...

Nyt Plussan tulo on lähempänä, mutta niin on luultavasti Hipunkin lähtö. Se lähtee Jyväskylään kuulemaan tuomionsa. Onko siunaus olla tietämättä tulevasta, vai pitäisikö mun sääliä Hippua? Pieni palleroinen, jonka vatsa on täynnä pieniä palleroja, jonka polvet kantavat rajallisen ajan... Hippu lähtisi Jyväskylään asti, enkä olisi kuulemassa eläinlääkäriä. Kuulisin vain tätini kautta uutiset. Haluanko edes tietää niitä? Pitäisikö minun vain lukita korvat ja elää elämää niin kauan normaalisti kuin mahdollista? Ja miltä se sitten loppujen lopuksi tuntuisi. Mitä jos eläinlääkäri sanookin kaiken olevan kunnossa vielä piiiitkän aikaa. Kuinka helpottunut oikein osaan olla? Kuinka onnellinen, kuinka kiitollinen? Tai jos saankin kuulla kylmiä totuuksia siitä, ettei elämä jatku loputtomiin. Miten jaksaisin eteenpäin? Miltä kaikki tuntuisi sen jälkeen? Nyt kun sitä miettii voisi sanoa, että joku yrittää varastaa palan sydämestäni, yrittää varastaa elämäni.

"Aivan taivaan tällä laidalla 

on paikka nimeltä Sateenkaarisilta.
Lemmikit, jotka ovat olleet täällä 
jollekulle erityisen läheisiä, 
menevät kuoltuaan Sateenkaarisillalle.
Siellä on kaikille rakkaille
ystävillemme niittyjä ja kukkuloita,
joilla ne voivat juosta ja leikkiä yhdessä.
Ruokaa, vettä ja auringonpaistetta
on yllin kyllin, ja kaikilla 
ystävillämme on lämmintä ja mukavaa.
Kaikki eläimet, jotka ovat olleet
sairaita ja vanhoja, saavat takaisin terveytensä ja elinvoimansa;
loukkaantuneet ja vammautuneet 
parantuvat ja tulevat jälleen vahvoiksi,
juuri sellaisiksi, kuin ne ovat muistoissamme ja unelmissamme
menneistä päivistä ja ajoista.
Eläimet ovat onnellisia ja tyytyväisiä.
On vain yksi pieni asia:
kukin niistä kaipaa jotakuta hyvin rakasta,
joka niiden täytyi jättää jälkeensä.
Ne kaikki juoksentelevat ja leikkivät yhdessä, 
mutta tulee päivä, jona yksi yhtäkkiä
pysähtyy katsomaan kaukaisuuteen.
Sen kirkkaat silmät ovat
jännittyneen tarkkaavaiset;
sen innokas ruumis värisee.
Yhtäkkiä se alkaa juosta pois 
ryhmän luota lentäen yhä
nopeammin yli vihreän ruohon.
Se on havainnut sinut,
ja kun sinä ja rakas ystäväsi 
vihdoinkin tapaatte, 
te pysyttelette yhdessä riemukkaina
jälleennäkemisestä ettekä koskaan enää eroa. 
Iloiset suudelmat satavat kasvoillesi, 
kätesi hyväilevät taas rakasta päätä
ja katsot vielä kerran 
lemmikkisi luottavaisiin silmiin,
jotka niin kauan 
olivat poissa elämästäsi,
mutteivät koskaan poissa sydämestäsi.
Sitten te ylitätte Sateenkaarisillan yhdessä..."
Kirjoittaja tuntematon

Suuri on rakkaus... Olen yrittänyt vakuuttaa, että se on osa elämää. Näin se on tarkoitettu. Vaikka minulle tämä on kaikkein pahin, joku toinen on kokenut pahempiakin. Minun on pakko myöntää, etten ymmärrä elämää. Mitä tulee kuoleman jälkeen? Onko se onnellisuutta, vai onko se vain mustaa, ilman aikaa ja paikkaa. Eräs pieni poika sanoi tietävänsä miksi koirilla on lyhyempi elämä. Hän perusteli koko elämän mysteerin sillä, että me ihmiset opetellaan elämän pelisääntöjä ja eletään siksi kauan. Koirat tietävät sen jo ja ovat vain opettamassa meitä. Minä olen ainakin oppinut koirilta paljon. Olen kasvanut paitsi fyysisesti myös psyykkisesti aivan valtavasti. Tuskin enää edes tunnistan itseäni. En minä siltikään ole valmis. Minä tarvitsen vielä pientä aurinkoani, pientä rakastani...