Heh heh. Olipas vauhdikasta taas. Kunpa pakkanen jo lähtisi... Tekeminen alkaa loppua, kun ulos ei pääse. Nyt olen sitten alkanut opettamaan pieniä perus liikkeitä koira tanssin tiimoilta. Hirveää vaivaa en kuitenkaan ole jaksanut tehdä ja tänään on tälläinen löysäily päivä muutenkin. Hippukin istuu toss vieressä silmät ummessa ja aina ku meinaa kaatua menee ihan paniikkiin. Eikä edes valvottu pitkään! Namussa riittäisi virtaa vaikka muille jakaa, joten sen kanssa leikin leluilla. Koiraa ei saa jättää huomiotta, vaikka olisi pää kainalossa. Aamulenkkillä jouduin kantamaan Hipun ja Namun pissaus paikalle, että päästäisiin koti ovea pidemmälle. Namu on niin tyhmä, että pysähtyy kun meinaa jäätyä. Hippu sentään liikkuu, vaikka tänään ei siitäkään meinannut tulla mitään. Hipun ja Namun kanssa on kiva tehdä kaikkea "turhaa", ne on niin tyhmiä. Sori nyt vaan. Namunki opetin kiipeämään käskystä olkapäille. Ja Hipun kanssa riittää pelkkä oleminen, hieman turkin harjaillua ja paijailua.
Namu osaa myös ilahduttaa minua. Niin kyllä Hippukin. Kukaan muu ei jaksa heti aamusta heiluttaa häntäänsä kun näkee minut, kiivetä syliin ja putsata kyyneleet pois kun siihen on tarvetta. Namu on myös välillä koominen. Se saattaa samaan aikaan heiluttaa häntäänsä, ulista ja ryömiä lattiaa pitkin. Hippu saattaa olla nukkumassa ja seuraavassa hetkessä istumassa sylissä ja yllyttämässä leikkiin. Enkä ymmärrä miten nuo kaksi tulevat niin hyvin toimeen. Ihan alusta asti. Hippu, joka ei välitä pennuista lainkaan piti heti pientä Namu rääpälettä omana pentuna, yritti jopa imettää sitä! Se suojeli pientä pentua kaikelta ja suojelee edelleen. Namu änkee aina Hipun viereen ja antaa pari pusua. Ne on suloisia yhdessä. Joskus kun katselen niitä, puhun niistä, tai ajattelen niitä... Minut valtaa rakkaus, onnellisuus ja pelko. Rakkaus joka on liian suuri sanoiksi puettavaksi, onnellisuus niiden juuri olevan siinä, tiedän niiden olevan lähellä ja turvassa, mutta myös pelko, etten voi suojata niitä kaikelta. Joskus aika saa ne kiinni.
Glee- Pretending
Kuitenkin se rakkaus on joku niin suuri ja ihmeellinen asia. Tekisi mieli rutistaa niitä, hokea rakastavani niitä ja vain katsoa niitä. Joskus tuntuu niin oudolta miten voin rakastaa niitä niin paljon, joskus en edes usko, että ne on oikeasti minun. Tuntuu, että joku hakisi ne pian pois. Ei tälläistä onnea voi kauaa omistaa. Ja omistaakin on väärä sana. En halua omistaa Hippu ja Namua. Haluisin niiden olevan tässä omasta tahdostaan. Haluan niiden olevan tyytyväisiä, ei, haluan niiden olevan onnellisia kanssani. Mistä voin tietää olisiko niiden parempi ilman minua? Ja milloin on oikea aika päästää irti? Mielestäni on niin väärin, että joudumme päättämään niiden puolesta. On niin paljon asioita joista haluisin kysyä niiltä.
Arvelen kuitenkin niiden olevan onnellisia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti