Anteeksi ihan kamalasti, kun nämä bloggaukset on jääneet. Mutta varmasti koiran omistajat ymmärtää, että pennun kanssa ei koneella ehdi istua! Plussa on aivan ihastuttava nuori neiti. Se lähti kotiinsa, mutta ai, että jaksoi ilahduttaa päivää. Koira hyppi syliin ja nukkui kainalossa. Se ei osannut oikein leikkiä, mutta tavallista "riehumista" harrastettiin ja paljon. Ulkonakin käytiin ja kiltti se oli kuin mikä! Hieman veti hihnasta, mutta pennuthan vetää aina...? Namu ja Hippukin otti tulokkaan hyvin vastaan. Hippu näytti kuka määrää jos Plussa ihan riehaantui ja tilanne raukesi hetkessä. Namu vain väisteli pentua, se ei ole oikein tottunut koiriin. Minä rapsuttelin pentua, mutta vaikka Plussa onkin ihana nousi kyynel silmään. Milloin Namu on mennyt pois pentu ajasta? Miten siitä on kasvanut juuri tuollainen kuin on? Mitä kaikkea se on jo nähnyt ja mitä kaikkea haluan sen vielä näkevän? Minä muistan sen ajan kun Namu oli tuollainen vilkas pentu. Koko aika menossa. Sen kun se kompasteli omiin jalkoihinsa, kun ne olivat niin pitkät verrattuna muuhun ruumiiseen. Ikä tuo tietenkin mukana viisautta, varmuutta ja kokemusta. Namusta sen huomaa ja vaikka harmittaakin olen siitä ylpeä. Pentu ajassa on omat huonot puolensa ja minusta Namu on täydellinen ihan omana itsenään.
Plussa lähtikin aika pian tulonsa jälkeen, mutta sen tilalle astui remmiin olikohan joku 5-vuotias cotton. Viivi oli pentuna unelmani, mutta ikä alkaa siinäkin näkyä. Söpö se silti on ja varmasti viisaampi. Jos se olisi ihminen jotkut pitäisivät Viiviä kylä hulluna ja toiset kävisivät pyytämässä neuvoa. Minä kuuluisin niihin, jotka kysyvät neuvoa. Siinä on jotakin samaa kuin Hipussa. Joku ihmeellinen varmuus ja onnellisuus. Vaikka se välillä osoittaakin vinksahtatuneisuuden merkkiä minusta se kuitenkin on niin hyvin oppinut itsensä. Jos tiedätte mitä tarkoitan. Se tuntuu olevan niin sujut itsensä kanssa, ei vaan koko maailman kanssa. Hippu ja Namu tulee ihan hyvin toimeen Viivin kanssa. Hippu ei oikein tiedä kuka on johtaja koirista ja Viivikin kokeilee rajojaan.
Minusta on hieno nähdä, että elämä alkaa sujumaan koko ajan paremmin Hipun ja Namun kanssa. Niiden ongelmat pienenee ja normalisoituu. Ennen olisi ollut paljon vaikeampaa ottaa vieras pentu hoitoon, tai tuoda kavereita kylään. Nyt perjantaina onkin "tyttöjen ilta" ja minua jännittää miten nämä kolme koiraa siihen suhtautuu. Osa on tuntemattomia ja aluksi pitää varmaan antaa Namulle aikaa vain tottua. Koira oppii parhaiten jos saa itse päättää ja kehuu oikeasta päätöksestä. Hihna koulutuksessa se on tärkeää. Namu on aika söpö, siitä näkee kun se miettii ja milloin se vain toimii. Koiran vaistot vievät. Ruuan suhteen se ei paljoa mieti, mutta uusissa tilanteissa se hakee ratkaisua minulta. Johdatan sitä hieman, mutta loppujen lopuksi se itse päättää miten toimia. Yleensä juuri niin kuin halusin. Voin luottaa koiriin koko ajan enemmän ja enemmän. Aivan kuten vanhemmat tekee teinien kanssa minä teen koirien kanssa: mitä viisaammin toimii, sitä enemmän venytetään rajoja. Ei Namukaan vapaana kulkisi, ellei se kulkisi hienosti hihnassa.
Hipussa on paljon hyviä ja huonoja puolia. Eräs opettajani kerran sanoi, että rakkaus voi olla sitä ensi hetken huumaa, mutta tosi rakkaus on sitä, että opetellaan rakastamaan ja antamaan virheet anteeksi. Jos minä en oikeasti rakastaisi näitä kahta olisin lähettänyt ne takaisin kenneliin. En minä kirjottaisi niistä blogia, tarinoita, lukisi niitä varten koiran koulutus vinkkejä ja kuluttaisi rahaa ties mihin kaikkeen koira tarvikkeisiin. Kuten joskus kirjoitin: Rakkaus on sydämmiä, ihanuutta, värien kirjoa, loistetta, mutta myös virheitä ja anteeksi antamista. Minä annan anteeksi ja luotan siihen, ettei niin käy enää. Koirat lunastavat aina luottamukseni. Kaksikko on pienet päivän paisteet, jotka loistavat kirkaitten minulle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti