Ääh! Koko lenkki meni niin hienosti. Hippu käveli vierellä ilosesti hihnassa ja Namun kanssa leikittiin ilman hihnaa. Kulki vieressä ku pyysin, pysähty pyynnöstä, ei lähteny liikkeelle ilman pyyntöö, ei tehny mitää ilma lupaa! Niin hienosti, et melkein alko itkettää. Mä muistan sen mistä lähettiin. Mun päässä pyörii "ennen" ja "jälkeen" videot. Ja mä oon niistä niin ylpee. Kuitenkin aina ku pitäis tehä "näytös", ku esittelen esim. isäpuolelle oikeet käskyt. Aina sillo Namu tekee jotain ihan päätöntä. Tänään se sitten päätti olla kuuro. Kokonaan. Piti naapurin luota käydä hakemassa koko rakki, ihan vähän nolotti! Teenkö mä jotain väärin? Yritän tehä sen näytöksen mahollisimman rennosti ja tavallisesti, vaik esittelen siinä samalla ne liikkeet. Luulis ettei se nii paljoo häiritse. Namu kuitenki vaan leikki ja käveli sinne tänne. Kukaan ei koht luota mun koiran käsittely taitoihin. Mummi sano, et se miettii jos maksais mulle Namun pennun ylläpidon. Kun se kesällä ne pennut kuitenkin saa. Mummi maksais mulle omaks niistä yhden. Se olis täydellistä. Sen pitää kuitenkin vielä jutella sen ja sen kanssa, varmasti mutkia vielä matkalle tulee.
Nyt kotona me ollaan tehty rentoutumis harjoituksia. Löysin ne vanhasta kirjasta, en tiedä toimiiko ne, tai teenkö ne edes oikein, mutta Hippu ja Namu antaa toivon mukaan anteeksi virheet. Olen ennen hieronut Hippua, mutta enää en uskalla kun sen polvet on niin huonossa kunnossa. Aloitimme "askeleesta yksi". Eli rauhallinen alue, pehmeä alusta, hiljaisuus ja kaikki häiriö tekijät toisaalla. Karkit valmiina, tietenkin. Laitoin vielä lämpimän alustan, kun tämä lattia on niin kylmä. En tiedä oikeasti yhtään toimiiko tämä, mutta haluan kokeilla. Sillä lupaukset mitä rentoutumis harjoituksista annettiin olisi tarpeeseen. Aloitin Namusta, sillä se on yleensä helpompi. Laitoin ensin Namun vain istumaan pehmusteelle, silitin ja rapsuttelin. Annoin pari namiakin. Namun pikku hiljaa rentoutuessa käänsin sen kyljelleen makuulle. Namu ensin harasi hieman vastaan, se pelkää aina outoja tilanteita. Kuitenkin kun puhelin sille ja annoin taas namia koira alkoi sulkemaan silmiään.
Se oli suloinen. Jatkoin jutustelua, yritin tehdä tilanteesta rennon. Namu nautti tilanteesta. Otin ärsykkeitä mukaan. Haitan piti olla pieni, joten päästin Hipun. Palkitsin Namun koiran jälleen rentoutuessa ja kun se oli jo melkein unessa annoin luvan lähteä. Käsillä ei saa missään nimessä pitää koiraa aloillaan vaan koiran pitää maata ilman pakotetta. Rapsuttelin kuitenkin Namun kaulaa ja niskaa, että se rentoutuisi ja nauroin omille jutuilleni, jotta tilanne olisi oikeasti rento. Hippu oli taas vaikeampi. Se ei olisi halunnut millään asettua aloilleen. Käytin paljon aikaa, että sain sen edes makuulleen ja lopetin siihen. Hippu on koira joka pistää vastaan kaksin kerroin takaisin. En halua kerralla rasittaa sitä liikaa. Koiran rajat on hyvä tietää. Minä opiskelin Hippua ja Namua kauan ennen kuin uskalsin aloittaa ensimmäistäkään tempun opetusta. Halusin tietää niistä kaiken. Se on kuitenkin mahdotonta, mutta nyt tiedän mahdollisimman paljon.
Opiskelen niitä edelleen. Melkein joka päivän opin jotain uutta. Se on mahtavaa. On myös mahtavaa huomata millainen side meidän välillä jo on. Asiat jotka muut pitää arki askareina on mielestäni vieläkin mahtavia. En kai koskaan totu siihen, että emmerdalen aikaan Namu ja Hippu änkeää syliin, että ne haluaisi aina mukaan kaikkialle, sitä, että peloissaan Namu hakeutuu luokseni ja suorastaan pyytää apua. En koskaan tule tottumaan siihen kuinka ihmeellisiä kaksikko osaa olla. Laittaessani silmäni kiinni tunnistan turkin, hajun, kosketuksen. Askelten äänen, nenän kostauden, hiljaista vikinää. Tunnistan heti missä rakkaani menee. Tiedän heti onko niillä kaikki hyvin. Ja myös tuntevat minut. Sinä hetkenä kun tulen rappuset alas ne tietävät heti tunne tilani ja toimivat sen mukaan. Upeinta on, että jos minulla ei ole kaikki hyvin ne seisovat rinnallani koko sen ajan. Ne eivät hylkää minua, enkä minä niitä. Ikinä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti