Kuoleman varjelukset

Nyt on todellakin bloggsas jäänyt. Itse olen sairastellut ja muuta turhaa ja kaikki innostus on kadonnut. Tietenkin minä vielä teille haluan kirjottaa, kirjotan muutenkin koirista koko ajan! En ole sairauteni takia mitään tehneet ja polvikin on sen verran huonona, ettei tuolla jäällä uskalla kevellä, joten lenkityksen on hoitanut äiti. Omaksi hommaksi on vain rapsuttelu jäänyt ja se onkin ehkä koiran omistajan kivoimpia asioita. Eiköhän pian olisikin kuitenkin aika keksiä niille taas pähkinää purtavaksi. Pää on vieläkin ihan tyhjä; mitä olisi hyvä harjoitella seuraavaksi? Nyt olen yrittänyt opettaa koiria antamaan tassua, laihoilla tuloksilla. Niitä pelottaa ojentaa tassuaan, vaikka Namulla se sujuu koko ajan paremmin. Mikä on aika outoa ajatellen koirien luonteita. Namu on sentään arempi. Hippu kuitenkin mielummin jättää saamatta herkkua kuin ojentaa käpäläänsä. Olen ensimmäistä kertaa opettamassa koiraa ojentamaan tassua enkä yhtään tiedä mitä teen väärin näiden kahden kanssa! Löysin itse tälläiset ohjeet netissä: "Ensin nostin itse tassua hieman ilmaan tai esim. tökin sitä kädelläni niin että nosti ilmaan. Sitten heti kehut ja palkka. Tätä jankattiin niin kauan, että alkoi hiljalleen nostaa tassua itse ilmaan jonka kautta oppi sit antamaan tassua "

Itse sovelsin vähän, olen niinkin suojelevainen, etten ala tassua tökkimään vaan kosketan sitä kunnes se nousee ilmaan, tai jos pinna alkaa mennä (näin ei saisi tehdä) nostan tassun itse ja kehun. Seuraavan kerran käsi on taas vain koiran edessä. Kummallakin nousee tyylikkäästi tassu irti maasta, muttei ne sitä kuitenkaan minulle anna, itse asiassa vetää jopa pois päin luotani. Eli nyt pyydän apua :)

Sitten yksi opettamani juttu on tuo räksyttäminen jos meille on tulossa joku (paljon tehokkaampi kuin ovikello). Nyt ne istuvat yhdessä vahtimassa onko joku tulossa ja jopa ohikulkijoille saattavat ärhännellä. En viitsisi kieltääkkään/opettaa temppua pois, koska mielestäni haukkuminen (itsensä ilmoittaminen) on pienille koirille varsin tarpeellista. Voitte vapaasti pitää minua hölmönä, mutta tälläinen omistaja olen. Haluisin kuitenkin pystyä rajaamaan, että koirat haukkuvat vain meille tuleville ja vain ilmoittavat itsensä, eivät räkytä koko ajan. Joskus tuntuu, että pyydän mahdottomia.

Kolmas ongelma onkin koiran ohittaminen. Se onnistuu jos keskittyy kävellessä, mutta juostessa Hippu menee sekaisin ja haukkuu joskus jopa ihmisille. Ei kuitenkaan tekisi mieli lopettaa juoksulenkkejä kokonaan, vaan pitää kai sitkeästi harjoitella. Joskus koirien kanssa harjoitteleminen turhauttaa, tuntuu, etteivät ne ikinä opi. Esim. Hipulla vetäminen on pennusta asti opittu tapa ja sen pois saaminen on haastavaa. Nykyään se kuitenkin vetää vähemmän ja voin sanoa olevani oikeasti ylpeä itsestäni ja Hipusta. Joskus yrittäminen kannattaa :)

Tätini lempikoira nukkui pois lähiaikoina. Sillä oli aivokasvain, mutta oli kuolema silti yllätyksellinen. Minua ainakin jäi mietityttämään miten itse selviäisin. Vanha, aina minulla ollut rakas koira kuolee. Mitä miettisin, mitä tuntisin, mitä kaipaisin, mikä olisi pahinta... En osaa sanoa, enkä haluakkaan. Voiko läheisen menettämisestä ikinä toipua?

 
"R.I.P. FI MVA Merihelmen Elovena Girl - Naksu
23.1.2001 - 1.3.2012

One piece of my heart and soul has fly to the heaven. Rest in Peace my dear darling. I will never forget you."

Naksu oli mielestäni hieno koira. Se oli kiltti ja eloisa niinkin vanhaksi ja sairaaksi. Naksu oli kokenut paljon ja se oli arvostettu näyttely koira. Monella riitti Naksulle paikka kainalossa, miksei sydämessäkin. Naksu oli paketti yhdessä tätini kanssa, se oli tuttu näky tämä luona. Haaveilen aina samanlaisesta suhteesta omaan koiraan. Täynnä hyväksyntää, rakkautta, iloja, voittoja ja suruja. Kaikesta selvitään yhdessä. Naksu halvaantuikin kerran, mutta vain sinnikkyydellä pystyi jälleen kävelemään. Sellaista pystyy vain arvostamaan ja kunnioitankin Naksun muistoa lämpimästi.

Sitä alkaa helposti miettiä omalle kohdalle. Alkaa miettiä olisinko voinut tehdä jotain? En ollut kuullut ennen kasvaimesta ja tietenkin oletin Naksun elävän vielä pitkään. Facesta kuolemasta lukeminen järkytti. Kuolema tuli jälleen lähelle perhettä. Joku saattaa nauraa miksi mietin koiran kuolemaan näin paljon? Minäpä vastaan; minulla on kaksi koiraa, enkä edes halua miettiä kuinka vaikeaa niistä luopuminen tulee olemaan. Vaikka se kuulostaa julmalta, mutta Naksun kuolema oli kaikista pahinta juuri siksi, että tajusin eläinten iän olevan niin lyhyt. Jopa yhtä hieno koira kuin Naksu kuoli yksitoista vuotiaana. Eikä kukaan voi kertoa minulle kuinka pitkään Hippu ja Namu elävät. Mitä vain voi tapahtua koska vain, en pysty suojaamaan niiltä kaikelta.

Mietitään me kaikki nyt hetki, sitä kuinka todellista kuolema on. Miten kaikki voi hajota käsiin, mutta vain elämä on ainutlaatuista. Pidetään siitä kiinni, yhdessä :)