Rakkautta ikuisuuksiin

Akon - Beautiful

Namu sitä ja Namu tätä. Namun silmät ja korvat. Namun luonne ja energia. Haluan kaiken muistiin. Sitten ku aika jättää, en halua unohtaa. Tuon koiran haluan pitää sydämmessäni aina. Tiedän näiden kahden jälkeen tulevan uusia koiria, mutten usko voivani rakastaa niitä yhtä paljon. Ei minussa voi olla niin paljon rakkautta. Olen jo miettinyt sitäkin miten voin rakastaa edes näitä näin paljon. Rakkaus tuntuu silti vain kasvavan, syvenemän. Tiedän tarkalleen kuinka Namun turkki laskeutuu märkänä, miltä tuntuu pieni tassu omaa kättä vasten. Miten koiran silmät vaihtelevat väriä eri valoissa. Muistan kaiken. Tunnistan Namun äänen, tassujen sipsutuksen, heikon vikinän muiden koirien joukosta. Pystyn vain vilkaisulla selvittämään mitä Namu miettii. Kuulen heti sen haukunnan eri tasot. Tunnistan sen kosketuksen muiden kosketuksesta. Tiedän kuinka monta viiksi karvaa sillä on, osaan sanoa tarkalleen kuinka vanha Namu on. Tuntuu, että tiedän siitä kaiken, mutten siltikään tarpeeksi. Haluan lisää. Minua pelottaa, että joskus en enää näe rakasta koiraani. Joskus vanhuuden höperönä unohdan kuinka pehmeä sen turkki on, miltä tuntui lämmin pieni koira sylissä ja miten pieni koira hengitti rauhallisesti ja syvään. Jos unohdankin? Entä jos en osaa päästää irti kun on sen aika? Kuinka näin rakkaasta päästään yli? Tuntuu kuoleman pelon vallanneen. Enkä edes pelkää omasta puolestani vaan Hipun. Kun tiedän sen ajan olevan yhä lähempänä, tulee pelko Namunkin menettämisestä. Tuskin edes selviän Hipusta,  jos edes selviän niin sitten vielä sitäkin rakkaammasta...

On kylmää sanoa, että rakastan Namua enemmän. Luulen sen kuitenkin perustuvan siihen, että olen itse kasvattanut Namun, tiedän Namun tarvitsevan juuri minut, sen valinneen juuri minut. Hippu enemmänkin on jokaisen koira kuten aikaisemmin sanoin. Siihen ei vain pysty silloin rakastumaan yhtä syvästi, vaikka rakas sekin on. En kuitenkaan pysty kuvittelemaan, että koskaan, ikinä, tulisi oikeasti se aika kun olisi aika hyvästellä toinen, saati molemmat. Vastahan ne tuli meille? Vastahan sain pitää niitä ensimmäistä kertaa sylissä. Miten aika voi mennä näin nopeasti. Eniten hirvittää kun Namullakin on ne omat pennut. Minun pienellä vauvallani! Hippukin on jo mummo... Ja toisaalta miten ylpeä olenkaan niistä! Mitä kaikkea ne on jo saavuttaneet. Namukin sai yhden todella harvinaisen värisen pennun, se on rohkaistunut ja oppinut paljon uusia temppuja. Hippu on rauhoittunut, ollut avuksi kennelissä monella eri tavoin ja opettanut minulle niin paljon. En voi pyytää niiltä enempää, en halua niiltä enempää. Kunhan ne vielä tulisi syliini, antaisi märän pusun ja helpottaisi oloani yhdellä pienellä vilkaisulla. Kunpa joku voisi luvata, ettei ne kuole koskaan.

Minun pienet elämät, elämäni pelastus rengas, elämäni tähdet, rakkaudet ja ne ainoat jotka jaksavat minua aina. Ne on antaneet paljon, kunpa minä voisin antaa niille yhtä paljon. Hipulle olen luvannut, ettei lääkitykseen tai leikkauksiin lähdetä. Se saa viettää normaalia elämäänsä niin kauan kuin annetaan ja sitten tulee aika päästää irti. Aina koiran ottaessa pitää muistaa myös lähdön tulevan. Koirat eivät ole vauvoja, ne eivät ole siinä vieressä loppuun asti. Hippu ja Namu on kuitenkin sydämessäni loppuun asti, tulevat elämään mielessäni. Eikä ne ole koskettaneet pelkästään minua. Koko perheemme on kiintynyt niihin, jopa isovanhemmat on kiintyneet niihin. Tätini muistaa ne, kennelissä ne otetaan aina avo sylin vastaan. Jokainen koira on ihmeellinen, mutta Namu ja Hippu on minun pienet ihmeeni. Tulevat aina olemaan.

Koiran inhimillistäminen on kuitenkin väärin, ne eivät ole ihmisiä. Pitää muistaa pitää ne koirina, iästä, rodusta, tai sukupuolesta välittämättä. Onnellisia hetkiä teidän rakkaittenne kanssa :)